Nice Room: tietoa, ideoita, näkemystä Pakkopullaliikuntaa – ei kiitos » Nice Room – Etusivu
Keskiviikko, Tammikuu 3, 2018, 14:22

Tammikuussa kaikkialla törmää laihdutusohjeisiin ja erilaisiin treeniohjelmiin. Vuoden mittaan ja erityisesti loppuvuodesta on nautittu syntisiä herkkuja, ja synnistä seuraa tunnetusti rangaistus. Alkuvuosi on sitten rangaistusten ja katumusharjoitusten aikaa. Ruumis on kuritettava kuosiinsa.

Liikuntagurut väittävät, että viikossa pitäisi tehdä 3–4 lihaskuntotreeniä ja saman verran juoksulenkkejä tai muita aerobisia harjoituksia, joilla saadaan hiki pintaan ja hengitys salpaantumaan. Lisäksi olisi harrastettava kehonhuoltoa eli esimerkiksi venyttelyä tai joogaa, mielellään useita kertoja viikossa sitäkin. Ja tietenkin olisi syötävä terveellisesti mutta niukasti ja kärvisteltävä tammikuu tipatta. Hoh hoijaa.

Jos ohjeita noudattaa pilkuntarkasti, mitä muuta elämään mahtuu kuin kuntoilua, kuntoilua ja ruoka-annosten säätämistä? Kehosta tulee koko elämän täyttävä projekti ja laihuuden tai terveyden tavoittelusta uskonnollisia piirteitä saava elämänsisältö. Ei kiitos. En usko, että elämäni muuttuu paremmaksi, jos rankan harjoittelun jälkeen nostan penkistä painoni verran rautaa tai juoksen maratonin. Enkä sitä paitsi ole koskaan ymmärtänyt, miksi elämäntaparemontti, jos sellaista havittelee, olisi ajoitettava juuri vuoden pimeimpään aikaan, kun jaksaminen on muutenkin koetuksella.

En toki väitä, etteikö liikunta olisi ihmiselle hyväksi. Liikunnan terveysvaikutukset ovat kiistattomat. En vain ole vakuuttunut siitä, että ne saavutetaan pakkoliikunnan avulla, oli tuo pakko sisäistä tai ulkoista. Jos liikunnan harrastaminen on yksi stressinaihe elämässä lisää, mahtavatko hyödyt olla haittoja suuremmat? Ehkä ovat, mutta mikään ilo ei liikunta silloin ole.

Inhoan pakkoliikuntaa, liikkumista kuntoilun ja liikunnan terveysvaikutusten vuoksi. Liikuskelu omaksi ilokseen ilman tavoitteita onkin sitten ihan toinen juttu. Itsekseni ja omaehtoisesti liikun mielelläni – ja jos totta puhutaan, olen varsinainen himokävelijä (ilman sauvoja!) – mutta en mitenkään saa pakotettua itseäni joka maanantai- tai torstai-ilta tietyllä kellonlyömällä johonkin vetoiseen halliin tai hienhajuiselle kuntosalille, puhumattakaan että rynnistäisin kukonlaulun aikaan juoksulenkille tai jollekin omituisesti nimetylle hikijumppatunnille. Yritetty on.

Aktiiviliikkujat ylistävät liikunnan tuomaa hyvää oloa, mutta entä jos sitä ei tule? Jos ruumiin rääkkääminen ei tuota muuta nautintoa kuin helpotuksen siitä, että se vihdoin loppuu? Voihan olla, että toiset saavat liikunnasta enemmän nautintoa kuin toiset. Perimä vaikuttaa tutkitusti liikunta-aktiivisuuteen, ja ehkä sillä on vaikutusta myös liikunnan aikaansaamaan endorfiinien ja muiden hyvänolonhormonien eritykseen. Toki hyvä olo voi tulla pelkästään itsensä voittamisesta, siitä että saa ahterinsa ylös tuolista ja ruhonsa ulos ovesta. Itse valitsen kuitenkin milloin tahansa mieluummin hyvän kirjan lukemisen sohvannurkassa kuin juoksulenkin. Vaikka olo olisikin lenkin jälkeen hyvä, jopa euforinen (mitä en ole koskaan kokenut), pelkkä ajatus lenkille lähtemisestä pilaa koko päivän. Ymmärrän hyvin, että kynnys on henkinen. Olen normaalipainoinen perusterve aikuinen, enkä edes ihan rapakunnossa, joten liikkuminen ei ole minulle fyysisesti mitenkään vaikeaa. Henkisesti on. Ja tarkoitan nyt siis terveysliikuntaa, jota harrastetaan siksi, että niin kuuluu tehdä. Sitä, jossa tulee hiki ja hengästyttää, ja jälkeenpäin ovat lihakset kipeinä. Ainoa laji, jonka parissa hikoilen ja hengästyn ilokseni, on se jota harrastetaan lähikontaktissa ilman vaatteita. Se saa myös hyvänolonhormonini liikkeelle.

Katson pärjääväni varsin hyvin ilman tavoitteellista kuntoliikuntaa. Voin hyvin, nautin olostani ja olen terve. Minusta kuntoni on riittävän hyvä, kun jaksan kävellä ripeähköllä vauhdilla yhtäjaksoisesti useamman tunnin, kiivetä halutessani portaat näköalatorniin ja kantaa kauppakasseja tarpeen mukaan kilometrin jos toisen. Miksi minun pitäisi jaksaa vetää leukoja tai juosta maraton? Leukojen vetäminen voisi kylläkin tehdä hyvää alleille, mutta hyvinvoinnin kannalta se on se ja sama. Jos haluan kilvoitella itseni kanssa, teen sen jollain muulla tavalla kuin ylimitoitetulla liikuntasuorituksella. Muiden kanssa kilpaileminen ei kiinnosta minua missään muodossa.

Voi tietenkin olla, että terveyteni säilyisi hyvänä pitempään, jos liikkuisin enemmän ja tehokkaammin. Toisaalta ajattelen niin, että voin aivan hyvin aloittaa tavoitteellisen liikunnan vasta sitten, kun on terveyssyistä pakko. Jos katson tarpeelliseksi. Nykytutkimusten valossa vielä seitsemänkymppistenkin lihasmassa kasvaa yllättävän nopeasti, kun he aloittavat voimaharjoittelun. Parempi siis myöhään kuin ei milloinkaan, ja jos ei edes silloin, niin loppu on edessä joka tapauksessa. Luin sitä paitsi eräästä tutkimuksesta, että muuttamalla elintapojaan terveellisemmiksi voi vielä 75-vuotiaana saada jopa viisi vuotta lisää elinaikaa!

Hyvä tietää, että jotain on yhä tehtävissä, jos päätän mennä hautaan mahdollisimman terveenä.


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät
(c)2018, Kaikki oikeudet pidätetään