Blogi




Tänään tätä mieltä, huomenna jotain muuta...

Tiistai, Helmikuu 6, 2018, 21:52

Vanhenemista ei voi välttää kukaan, mutta erityisen rankasti se iskee meihin naisiin. Nuoruutta ihannoivassa kulttuurissa vanheneminen on rumaa ja ei-toivottavaa, ja aivan erityisen epäesteettistä se on naiselle.

Ikääntyviä naisia ei juuri näy taloudellisen ja poliittisen vallan keskuksissa. He eivät ole esillä mediassa. Kun nainen ei enää kykene lisääntymään eikä vastaa nuoruutta ihannoivaa ulkonäköideaalia, hän joutuu marginaaliin.

Onnistunut ikääntyminen tarkoittaa naisen kohdalla sitä, että näyttää mahdollisimman nuorelta. Nainen on siis ikääntynyt ”oikein” silloin kun hänen ikääntymistään ei huomaa. Hänen on näytettävä siltä kuin hän olisi edelleen täydessä iskussa. Meikittömyys, harmaa mummonuttura tai menneiden vuosikymmenten vaatteet merkitsevät luovuttamista, tappiota. Toki ne voivat olla merkki myös uudenlaisesta vapaudesta. Kuten vanha(!) feministi Germaine Greer sanoo: ”Jos maailma on päättänyt, että olet vanha eukko, voit yhtä hyvin ollakin sellainen.” Miksi piitata ulkonäöstä, kun kukaan ei sitä huomaa kuitenkaan?

Ikääntyneenä nainen voi siis vihdoinkin elää juuri niin kuin itsestä hyvältä tuntuu. Ei kuitenkaan liian aikaisin, eikä ainakaan ennen kuin on jättänyt työelämän, sillä siellä on näytettävä ihmiseltä, joka on yhä ajassa mukana, toisin sanoen nuorekkaalta. Yksilöllisyyttä korostava kulttuurimme tarjoaa naiselle vain yhden tavan ikääntyä: niin ettei se näy päällepäin. Se siitä yksilöllisyydestä.

Niinpä vanhenemista vastaan on taisteltava. Sitä varten on olemassa voiteita, seerumeita, ultraäänihoitoja, laserkäsittelyjä, mikrohiontoja, täyteaineita, rasvaimuja, kohotusleikkauksia, rasvansiirtoleikkauksia, kiristysleikkauksia, hormonikorvaushoitoja ja ties mitä. Ja tietenkin kuntosalit, henkilökohtaiset kuntovalmentajat ja loputon määrä käsittämättömän nimisiä liikuntatunteja. Rapistunut ulkonäkö on merkki epäonnistumisesta, siitä että on menettänyt otteen elämästä. Naisen on treenattava käsivarret kiinteiksi ja värjättävä harmaat hiukset piiloon. Suonikohjut on leikattava pois tai ainakin piilotettava katseilta. Roikkuva liha on peitettävä vaatteilla.

Luonnollisesta vanhenemisesta on hyvää vauhtia tulossa luonnotonta. Taistelua on käytävä, vaikka sitä ei voi voittaa. Ikääntyvän naisen ruumis on kuin vanha talo. Kun yhden paikan saa työllä ja tuskalla jonkinlaiseen kuntoon, seuraava jo repsahtaa.

Kun kehosta ja kasvoilta pyyhitään iän merkit, häviää samalla osa identiteettiä. Ikä merkitsee elämänkokemusta, rypyt ja juonteet kertovat eletystä elämästä ja roikkuva iho paljastaa, että vuosia on jo takana. Miksi pitäisi näyttää siltä kuin niin ei olisi? Miksi pitäisi tekeytyä mahdollisimman nuoren näköiseksi ja häivyttää itsestään elämän jäljet? Eihän nuoruuttaan kuitenkaan saa takaisin vaikka haluaisikin, ja harva edes haluaa. (Vaikka totta onkin, että vaikkei nuoruuden perään haikailisikaan, muutamasta eletystä vuodesta luopuisi silti mielihyvin – tai ainakin niiden jättämistä jäljistä.)

Ehkä meidän pitäisi ottaa oppia siitä kahdeksattakymmenettä ikävuottaan lähestyvästä naisesta, joka sanoo psykologi Cynthia M. Bulikin kirjassa Nainen peilissä vanhenemisesta näin: ”Vanheneminen on paskamaista. Me kaikki tiedämme sen olevan paskamaista. Joka aamu herätessäni yllätyn uudestaan: uusi läiskä, uusi ryppy, uusi kipu – mutta hittoako siitä, ainakin heräsin. Kun kuulen naisten tuhlaavan aikaansa valittamiseen, sanon itselleni: Kello tikittää, siskoseni, ylös siitä ja tee jotakin!”


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät

Blogin kirjoittajat
ovat Oma huone -työryhmän jäseniä ja kertovat huomioitaan sivuston aihepiireistä ja vähän muustakin maailmanmenosta, välillä kieli poskessa ja välillä tiukasti keskellä suuta, joskus silmälasit vinossa ja kukkahattu kireällä muttei koskaan pahaa tarkoittaen.
Tuulia on viisikymppinen tyhjän pesän hautoja, joka yrittää ymmärtää ajan kulumista ja päästä sinuiksi ikääntyvän itsensä ja maailman kanssa.
Hannele Koo, viisikymmentä ja risat, kiinnittää huomiota havaitsemiinsa ikäsyrjiviin käytäntöihin, mutta on siitä huolimatta aidosti hellä ja kiltti humanisti. Ainakin useimmiten.
Vastatuuleen huutelija ihmettelee, äimistelee ja ärsyyntyy, kysyy mieluummin kuin vastaa eikä halua olla valju keskitien kulkija (vaikka todellisuudessa onkin).
(c)2018, Kaikki oikeudet pidätetään