Blogi




Tänään tätä mieltä, huomenna jotain muuta...

Torstai, Maaliskuu 22, 2018, 14:37

Kun nainen ohittaa maagisen viidenkymmenen rajan, mikään ei enää ole varmaa. Työpaikka saattaa mennä alta milloin tahansa, terveys voi pettää, puoliso kuolla tai vaihtaa nuorempaan tai tapahtuu jotain muuta, mikä romahduttaa tulevaisuudensuunnitelmat.

Jos työtä tai puolisoa ei ole, niitä tuskin tuleekaan. Ikääntyvä nainen kun ei ole niitä halutuimpia saaliita sen enempää työ- kuin parisuhdemarkkinoillakaan. Ainakaan, jos haluaa itse valita. Lapsetkin saattavat muuttaa toiselle puolelle maapalloa ja asettua sinne pysyvästi, niin ettei jäljelle jää kuin muistot. Omat vanhemmat sairastuvat, menettävät ennen pitkää toimintakykynsä ja tarvitsevat hoivaa ja huolehtimista, ellei niin ole jo tapahtunut.

Elämän rajallisuus muuttuu entistä konkreettisemmaksi. Sukulaisia, tuttuja ja tutuntuttuja kuolee ympäriltä. Karmaiseva totuus alkaa valjeta kaikessa karuudessaan: elämä todellakin päättyy joskus, ja se hetki on joka päivä lähempänä. Nyt jos koskaan elämä on toden totta tässä ja nyt. Jokainen vuosi tarkoittaa yhtä vuotta vähemmän aikaa toteuttaa asiat, jotka vielä haluaa tehdä. Jäljellä oleva aika olisi siis käytettävä harkiten.

Ajatus tuntuu samaan aikaan sekä kiihottavalta että pelottavalta. Periaatteessa voisin tehdä mitä tahansa, kun lapset on saateltu maailmalle ja velvollisuudet niiltä osin hoidettu, mutta entä jos juutun tallaamaan tuttuja polkuja enkä saa tehdyksi mitään? En uskalla, en osaa enkä edes tiedä, mitä haluan. Pitäisikö minun kaivaa esiin jo ammoin hautaamani unelmat ja alkaa nyt toteuttaa niitä? Vai kehitellä uusia? Miten pääsen irti vuosikymmenten aikana luutuneista tavoista ja tottumuksista, piintyneistä ajatuskuvioista, jotka saavat minut tiedostamattani toimimaan täsmälleen samalla tavalla kuin aina ennenkin? Nyt, kun voisin viimeinkin olla itsekäs ja tehdä ratkaisuni vain omaa parastani ajatellen, olenkin yhtäkkiä tuuliajolla.

Ehkä osa ikääntymisen traagisuutta on siinä, että elämän realiteetit on pakko kohdata silmästä silmään. Nuorempana saattoi jotenkin epämääräisesti ajatella, että tulevaisuus jatkuu ikuisuuksiin ja aikaa on loputtomasti. Kaikki on vielä mahdollista. Nyt voi vain ihmetellä, mihin kaikki ne mahdollisuudet katosivat. Eikö niitä ollutkaan vai enkö vain osannut tarttua niihin?

Minun pitäisi alkaa toteuttaa itseäni. Sitä mantraa on toisteltu niin pitkään, että siitä on tullut suorastaan vaatimus, uusi taakka ja velvollisuus. Itseään toteuttamalla olisi lunastettava paikkansa kaikkien niiden omaperäisiä elämänratkaisuja tekevien ihmisten joukossa, joita media meille esittelee.

Itsensä toteuttamiseen ja mahdollisuuksien hyödyntämiseen sisältyvä aktiivisuuden vaatimus ärsyttää. Minun olisi siis tartuttava toimeen, oltava aloitteellinen ja toimelias, osoitettava arvoni itsellisenä ihmisenä tekemällä jotain repäisevää ja rajoja rikkovaa sen sijaan, että voisin vihdoin vain nauttia olostani ja olla tekemättä mitään, ainakaan mitään hyödyllistä ja näkyvää.

Harteita painaa myös kotoperäinen taakka: suomalainen nainen on vahva ja itsenäinen. Aina olisi jaksettava, pystyttävä ja osattava. Entäpä, jos haluaa vain käpertyä viltin alle ja olla heikko, epävarma ja pelokas? Vetäytyä vastuusta ja antaa muiden hoitaa hommat. Vihdoinkin.


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät

Blogin kirjoittajat
ovat Oma huone -työryhmän jäseniä ja kertovat huomioitaan sivuston aihepiireistä ja vähän muustakin maailmanmenosta, välillä kieli poskessa ja välillä tiukasti keskellä suuta, joskus silmälasit vinossa ja kukkahattu kireällä muttei koskaan pahaa tarkoittaen.
Tuulia on viisikymppinen tyhjän pesän hautoja, joka yrittää ymmärtää ajan kulumista ja päästä sinuiksi ikääntyvän itsensä ja maailman kanssa.
Hannele Koo, viisikymmentä ja risat, kiinnittää huomiota havaitsemiinsa ikäsyrjiviin käytäntöihin, mutta on siitä huolimatta aidosti hellä ja kiltti humanisti. Ainakin useimmiten.
Vastatuuleen huutelija ihmettelee, äimistelee ja ärsyyntyy, kysyy mieluummin kuin vastaa eikä halua olla valju keskitien kulkija (vaikka todellisuudessa onkin).
(c)2018, Kaikki oikeudet pidätetään