Blogi




Tätä mieltä tänään, huomenna jotain muuta...

Tiistai, Huhtikuu 10, 2018, 12:34

Eräänä aamuna Hannele Koo katsoo työpaikkansa kahvihuonetta. Mitä ihmettä siellä on tapahtunut?

Yhtäkkiä sieltä on kadonnut viisikymppisiä naisia. Mihin ihmeeseen, ja sanaakaan sanomatta? Hannele Koo ihmettelee joogatunnilla asiaa kaverilleen, joka kertoo huomanneensa saman omalla työpaikallaan. Naiset (ja mies) katoavat, ja kukaan ei huomaa sitä. Katoamisesta ei puhuta lounastunnilla eikä tupakkatauoilla. Sidosryhmille mumistaan jotain epämääräistä, jos joku niistä erehtyy kysymään jotakin, mutta pian sidosryhmätkin hiljenevät. Seuraa haudanhiljaisuus.

Jos elämä olisi amerikkalainen rikossarja, paikalle pölähtäisi lauma FBI-agentteja tutkimaan samanaikaisten katoamisten sarjaa. Yhteisiä tekijöitä ovat kadonneiden ikä viidenkymmenen kummankin puolen, iän luonnollinen näkyminen ulkoisessa habituksessa, X-kromosomi, status senioritasoisena työntekijänä. Mutta elämä ei ole tv-sarja, ja oikeasti ei ole kyse katoamisesta vaan siitä, että viisikymmentä vuotta täyttäneille työntekijöille esitetään tarjous, josta he eivät voi kieltäytyä.

Hannele Koo osaa jo ennakoida katoamiset. Strategia on yleensä aina sama. Hänen (subjektiivisen) käsityksensä mukaan ensimmäinen merkki on se, että yritysjohtoon palkataan konsulttitaustainen, poninhäntäpäinen nuori mies ja rekrytoijaksi uraa aloittava pitkätukkainen nainen. Sitten paikalle saapuu konsultti istumaan suljetun oven takana, minkä jälkeen työntekijä häviää. Kyseinen työntekijä ei ole trendikästä ja suulasta sorttia. Mystiset katoamiset herättävät työpaikalla pelkoa, ja niistä vaietaan.

Hannele Koon ystävätär kertoo viisikymppisestä serkustaan, joka työskenteli voimia säästämättä suuressa projektissa. Serkulle luvattiin uusia haasteellisia tehtäviä projektin jälkeen, mutta kävikin niin, että projektin loputtua serkku sai vain kiitosmaininnan hyvästä työstä. Ylennyksen sai nuorehko mies. Seuraavan konsultin vierailun jälkeen ilmeni, että serkun “ammatillinen osaaminen ei vastannut työpaikan tarpeita”. Serkku sai lopettaa työt heti. Hän katosi, ja aiheesta kuiskailtiin hetken työpaikan tupakkanurkassa, mutta pian hän unohtui kuten muillekin kadonneille oli tupannut tapahtumaan. Tosin joku epäili nähneensä naisen lymynneen kaupan hyllyjen takana, mutta tästä ei ollut varmuutta.

Hannele Koon entinen naapuri työskenteli alalla, jolla tuli näyttää edustavalta, ja hänelle sanottiin, että hän on viime aikoina lihonut liikaa. Hän sai kuntosalikortin ja hänet siirrettiin tehtäviin, joissa hän ei esiintynyt julkisesti. Sitten kun hän katosi, hänestä ei koskaan enää puhuttu mitään. Sana oli levinnyt sidosryhmiin, eivätkä hekään enää puhuneet naisesta. Joku löysi tämänkin naisen myöhemmin, mutta ei koskaan kertonut siitä kenellekään.

Neljäs katoamistapaus on sellainen, jota Hannele Koo todistaa itse. Tällä kertaa nainen muuttuu näkymättömäksi ennen katoamista.

Hannele Koo näkee, että asiantuntijan roolissa palavereihin osallistuvaa naista lakataan kuuntelemasta. Kun nuorehkot miehet ja naiset huutavat kilpaa toinen toistensa päälle, muuttuu naisen ääni piipittäväksi eikä sitä kuulla lainkaan. Kovaäänisimmän huutajan ehdotus hyväksytään, ja nainen poistuu papereineen huoneesta hiljaa.

Kerran kun Hannele Koon tuttavanaista ei taaskaan kuunnella, nainen karjaisee. Tulee hiirenhiljaista, eikä kukaan usko korviaan. Nainen puhuu asiansa, ja kun palaveri päättyy, hän on työpaikan persona non grata. Hänelle ei enää puhuta. Hänelle ei kerrota, mitä tapahtuu, ja pian häntä lakataan tervehtimästä aamuisin, minkä jälkeen hän pikapuolin katoaa kokonaan. Kukaan ei tiedä, mihin hän on mennyt, ja rehellisyyden nimissä pitää sanoa, että työpaikan poninhäntäosasto unohtaa hänen olemassaolonsa alta aikayksikön.

Yleensä ottaen työpaikkojen yrityskuva uudistuu ja brändit rakennetaan uudelleen. Toiminta virtaviivaistuu ja strategiat terävöityvät. Kulurakenne on kunnossa ja löysät (ylimääräiset menoerät) on otettu pois. Ja niin edelleen.

Hannele Koo ja ystävättäret tietävät, että ikärasismi ei tule pyytämättä eikä yllättäen. Ikärasismia tutkitaan ja heille annetaan ohjeita, miten valmistautua siihen. Heidän annetaan ymmärtää, että mikäli he toimivat ohjeistuksen mukaan, ei ikärasismi vaikuta heihin. Mutta koska ikärasismia työpaikoilla ja rekrytoinnissa nyt kuitenkin on, he ovat itse syyllisiä siihen, että yllättäviä katoamisia tapahtuu aina vain. Hannele Koo ja ystävättäret ihmettelevät, miten he voisivat sitä vastustaa. He eivät ole mielipidevaikuttajia eivätkä johda mediaa, esiinny siinä tai edes tee ylemmän johdon rekrytointipäätöksiä (paitsi jotkut heistä).

Hannele Koo tai hänen ystävättärensä eivät ole osanneet käyttää hyödykseen niitä keinoja, joita ikärasismin vastustamiseen on olemassa. Syy on kuitenkin vain osittain heidän omansa. Se olisi Hannele Koon seuraavan blogikirjoituksen asia, jonka hän kirjoittaisi sitten, kun hän on ajatellut ikärasismia lisää, kuntonyrkkeillyt säkkiä vastaan muutaman tunnin sekä katsonut lisää katoavista naisista tehtyä amerikkalaista rikossarjaa.


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät

Blogin kirjoittajat
ovat Oma huone -työryhmän jäseniä ja kertovat huomioitaan sivuston aihepiireistä ja vähän muustakin maailmanmenosta, välillä kieli poskessa ja välillä tiukasti keskellä suuta, joskus silmälasit vinossa ja kukkahattu kireällä muttei koskaan pahaa tarkoittaen.
Hannele Koo, viisikymmentä ja risat, kiinnittää huomiota havaitsemiinsa ikäsyrjiviin käytäntöihin, mutta on siitä huolimatta aidosti hellä ja kiltti humanisti. Ainakin useimmiten.
Vastatuuleen huutelija ihmettelee, äimistelee ja ärsyyntyy, kysyy mieluummin kuin vastaa eikä halua olla valju keskitien kulkija (vaikka todellisuudessa onkin).
Tuulia on viisikymppinen tyhjän pesän hautoja, joka yrittää ymmärtää ajan kulumista ja päästä sinuiksi ikääntyvän itsensä ja maailman kanssa.
(c)2017, All Rights Reserved