Blogi




Tänään tätä mieltä, huomenna jotain muuta...

Perjantai, Toukokuu 4, 2018, 16:57

Mitä tulee mieleen sanasta mummo? Jotain pehmeää ja pyöreää? Sukankutimet ja keinutuoli? Räsymatto ja raanu? Leppoisa eläkeläinen, joka antaa aikansa lapsenlapsilleen, pyyteettömästi?

Nykymummo on toista maata. Hän käy töissä ja toteuttaa itseään harrastamalla kieliä, kuvanveistoa tai riippuliitoa. Keinutuoli on vaihtunut baarituoliin, ja sukat – omat ja lahjaksi antamansa – mummo ostaa Stockmannilta tai Pariisista. Raanun tilalla on juliste taidenäyttelystä, jonka mummo näki Tukholmassa.

Vanhuuden käsite hämärtyy, kun elinikä pitenee, terveenä eletään entistä vanhemmaksi eivätkä vanhat enää välttämättä poikkea elämäntavoiltaan oleellisesti nuoremmista. Joogamummo saa itsensä solmuun vielä seitsemänkymppisenä, ja reissumummo heittää rinkan selkään ja lähtee Karhunkierrokselle tai lennähtää Balille.

Viimeisen sadan vuoden aikana keskimääräinen elinikä on noussut 30 vuotta. Nykypäivän 70-vuotias on jotain ihan muuta kuin samanikäinen viisikymmentä tai sata vuotta sitten. Käsitykset vanhuudesta eivät ole muuttuneet yhtä nopeasti. Mummo-sana nostaa yhä mieleen kuvia, jotka ovat menneestä maailmasta.

Mummoudesta on muodostunut yhtenäinen kulttuurinen käsite, kollektiivinen mielikuva, joka heijastaa kansallista tarinaperinnettä ja siirtyy sukupolvelta toiselle. Mummokuva ilmentää pysyvyyttä, turvallisuutta, kodin lämpöä ja positiivisia lapsuusmuistoja. Mielissämme mummo edustaa kaikkea sitä hyvää, mitä haluamme säilyttää ja vaalia.

Teräksinen uraohjus tai trimmattu harmaa pantteri on toisesta maailmasta – tai ainakin toisesta kulttuurisesta kuvastosta. Häntä on vaikea sovittaa siihen mummon rooliin, josta haluamme pitää kiinni.

Vaikka maailma muuttuu, ikäkausiajattelu ei hevillä murene. Se on juurtunut niin syvälle, että eri ikäiset ovat tekemisissä pääosin keskenään. Lapsille on omat kerhonsa ja harrastuksensa, työikäisille ja eläkeläisille omansa. Nuorille on nuorisotaloja, vanhoille vanhainkoteja ja vanhuspalveluja.

Ihmiset ovat erilaisia kaiken ikäisinä, mutta erityisesti he ovat sitä vanhoina, jolloin takana on kokonainen elämä, kullakin omanlaisine vaiheineen ja kokemuksineen. Mummot sen enempää kuin papatkaan eivät ole yhdestä muotista. Kaikki eivät todellakaan kaipaa erityisiä vanhuspalveluja tai ohjattua toimintaa toisten samanikäisten kanssa, vaikka olisivat kuinka vanhoja. Luoja varjelkoon minua tulevaisuudelta, jossa joudun askartelemaan vessapaperirullatonttuja, pujottelemaan helmiä lankaan tai harrastamaan keppijumppaa seniilien laitosasukkaiden kanssa vain siksi, etten syystä tai toisesta enää pärjää itsekseni. Entä jos haluan loppuun asti siemailla viiniä, lukea hyviä kirjoja – tai kuunnella äänikirjoja, ellei näkö riitä lukemiseen – ja työntää rollaattorini säännöllisesti teatteriin? En halua, että minut pakotetaan vanhuspalveluiden nimissä nukkumaan ja heräämään tiettyyn aikaan ja syömään mautonta laitosruokaa jonkun muun määrääminä kellonaikoina. Haluan napostella vapaasti hedelmiä ja suklaata, juoda kahvia (cappuccinoa, kiitos!) silloin kun mieli tekee ja herkutella toisinaan lempiruoillani.

Miksei vanhuksille tarjota edes niitä vähäisiä aistinautintoja, jotka yhä tuottavat heille mielihyvää? Entäpä jos vielä haudan partaalla kaipaa toisen ihmisen kosketusta tai peräti seksiä? Ikääntyneilläkin pitäisi olla oikeus aistillisiin nautintoihin.

Tai entä jos toivoo jotain niin radikaalia kuin ympärilleen muitakin kuin itsensä ikäisiä? Puistattaa jo etukäteen ajatus, että joutuisin asumaan viimeiset vuoteni kolkossa laitoksessa ympärilläni pelkkiä eriasteisesti vajaakuntoisia vanhuksia. Pahin painajaiseni on, että joudun jakamaan huoneen tuntemattomien horiskojen kanssa. Muiden jatkuva läsnäolo ja pakkoseurustelu tekevät introvertin elämästä helvettiä, puhumattakaan siitä, ettei edes saisi itse valita, kenen seurassa kärsii. Haloo, jälkikasvu, oletteko kuulolla? HALUAN OMAN HUONEEN! Ja tulkoon nyt saman tien selväksi sekin, etten halua ylleni mitään virttyneitä hailakoita sairaalatrikoita. Voiko ihmistä pahemmin nöyryyttää? Haluan olla loppuun saakka oma itseni ja käyttää omia, itseni näköisiä vaatteita. Haluan säilyttää itsemääräämisoikeuteni ja arvokkuuteni rippeet niin kauan kuin olen vähänkään kartalla tämän maailman asioista.

Mummokuvasto kaipaa uudistamista. Jokaisella pitäisi olla oikeus olla sellainen mummo (tai pappa) kuin haluaa, ja jokaisella pitäisi olla oikeus arvokkaaseen, yksilölliseen vanhuuteen, vietti sen sitten laitoksessa tai jossain muualla.


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät

Blogin kirjoittajat
ovat Oma huone -työryhmän jäseniä ja kertovat huomioitaan sivuston aihepiireistä ja vähän muustakin maailmanmenosta, välillä kieli poskessa ja välillä tiukasti keskellä suuta, joskus silmälasit vinossa ja kukkahattu kireällä muttei koskaan pahaa tarkoittaen.
Tuulia on viisikymppinen tyhjän pesän hautoja, joka yrittää ymmärtää ajan kulumista ja päästä sinuiksi ikääntyvän itsensä ja maailman kanssa.
Hannele Koo, viisikymmentä ja risat, kiinnittää huomiota havaitsemiinsa ikäsyrjiviin käytäntöihin, mutta on siitä huolimatta aidosti hellä ja kiltti humanisti. Ainakin useimmiten.
Vastatuuleen huutelija ihmettelee, äimistelee ja ärsyyntyy, kysyy mieluummin kuin vastaa eikä halua olla valju keskitien kulkija (vaikka todellisuudessa onkin).
(c)2018, Kaikki oikeudet pidätetään