Blogi




Tänään tätä mieltä, huomenna jotain muuta...

Perjantai, Elokuu 10, 2018, 18:36

Miksi keski-ikäisyys kuulostaa niin eltaantuneelta? Sanassa on jotain totaalisen masentavaa ja luotaantyöntävää. Se viittaa johonkin epämääräiseen aikaan, jolloin ihminen ei ole enää nuori muttei toisaalta vielä vanhakaan, ei siis oikein mitään. Ikään kuin hän eläisi jonkinlaista hämärää välitilaa, tunkkaista pysähtyneisyyden aikaa, jolle ei ole keksitty edes kunnollista nimeä.

Keski-ikä. Siis keskellä mitä? Ei ainakaan elinvuosia, sillä elämän puoliväli alkaa olla ohitettu ja loppu häämöttää lähempänä kuin tekee mieli ajatellakaan. Keskellä työuraa? Kyllä, jos hyvin käy, mutta YT-neuvottelujen ja organisaatiouudistusten myllerryksessä jo viisikymppinen alkaa olla irtisanomislistojen kärjessä, ja jos työ menee alta, uudesta joutuu kilpailemaan siloposkisten duracellpupujen kanssa – jollaisia tuntuvat nykyisin olevan myös työhönottajat. Näytä siinä sitten dynaamiselta ja kehityskykyiseltä ryppyinesi, silmäpusseinesi ja roikkuvatsoinesi.

Keskellä arkea ehkä? Kaikki ovat, mutta keski-iässä lapsiperhearki alkaa olla takana ja uusi arki hakee vasta muotoaan. Keskellä elämäntarkoituksen ja oman tulevaisuuden pohdintaa? Sitä ainakin. Ikääntyminen ja pesän tyhjeneminen laukaisevat identiteettikriisin. Pitäisi keksiä, mitä tekee loppuelämällään.

Onko siis ihme, että puhutaan keski-iän kriisistä? Juuri kun on jollain lailla oppinut tulemaan toimeen itsensä ja elämänsä kanssa, alkaa uudenlaisten mullistusten aika. Lapset lähtevät maailmalle, ikä muuttaa vartalon tunnistamattomaksi – naamasta puhumattakaan – ja kaikki uhkaa päättyä aivan liian pian. Tosin tilastojen valossa keski-ikäisellä on elinikää jäljellä vielä rutkasti, viisikymppisellä (naisella) kolmisenkymmentä vuotta. Vuosia voi siis olla edessä suunnilleen tähänastisen aikuiselämän verran. Vielä ehtisi vaikka ”aloittaa alusta”, enkä tosiaankaan tarkoita sitä miesten suosimaa tapaa, että vaihdetaan puoliso nuorempaan ja otetaan perhe-elämä uusiksi. Ei, vaan loppuelämän voisi elää eri tavalla kuin tähän saakka. Voisi tehdä asioita toisin. Tehdä toisia asioita.

Keski-ikää on perinteisesti pidetty aikana, jolloin alkaa sekä fyysinen että psyykkinen rapautuminen, hidas vajoaminen kohti hautaa. Tulee ikänäköä, vaihdevuosia ja luukatoa. Iho alkaa roikkua, ikenet vetäytyä ja vyötärönympärys kasvaa. Muisti reistailee ja yleiskunto heikkenee. Fyysisestä rasituksesta toipuminen hidastuu. Mielipiteet jämähtävät.

No, pientä vaivaa voi tullakin, mutta noin yleisesti ottaen terveydentila ja fyysinen toimintakyky ovat keski-iässä jotakuinkin ennallaan. Henkisistä kyvyistä monet suorastaan paranevat, kertoo nykyinen aivotutkimus, esimerkiksi strateginen ajattelu ja kokonaisvaltainen hahmottaminen. Ongelmanratkaisukyky tehostuu, kun kokemus auttaa yhdistämään teorian ja käytännön. Luovuus on huipussaan, samoin kielelliset taidot. Aivot ovat siis kaikkea muuta kuin kalkkeutuneet. Monien kykyjen kohdalla tilastollisesti merkittävää heikkenemistä alkaa näkyä vasta 65 ikävuoden jälkeen.

Ilahduttavalta kuulostaa sekin, että kansainvälisten onnellisuustutkimusten mukaan onnellisuus lisääntyy nuoruusvuosien jälkeen jotakuinkin tasaisesti ja jatkuu elämän loppuun asti, ellei kohdalle osu vakavaa sairautta.

Harva silti haluaa itseensä keski-ikäisen leimaa. Termi ei kerro ihmisestä mitään, loppujen lopuksi edes ikää. Kun keski-ikä sijoitetaan jonnekin ikävuosien 35–65 välille, siihen mahtuu ainakin kaksi sukupolvea. Keski-ikäisellä voi olla pieniä lapsia tai hän voi olla jo isoäiti. Hän voi olla parhaassa urakiidossa tai eläkkeellä. Äiti ja tytär voivat olla keski-ikäisiä yhtä aikaa. Mitään yhtenäistä keski-ikäisten ryhmää ei ole. Siksi koko termi joutaa romukoppaan.


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät

Blogin kirjoittajat
ovat Oma huone -työryhmän jäseniä ja kertovat huomioitaan sivuston aihepiireistä ja vähän muustakin maailmanmenosta, välillä kieli poskessa ja välillä tiukasti keskellä suuta, joskus silmälasit vinossa ja kukkahattu kireällä muttei koskaan pahaa tarkoittaen.
Tuulia on viisikymppinen tyhjän pesän hautoja, joka yrittää ymmärtää ajan kulumista ja päästä sinuiksi ikääntyvän itsensä ja maailman kanssa.
Hannele Koo, viisikymmentä ja risat, kiinnittää huomiota havaitsemiinsa ikäsyrjiviin käytäntöihin, mutta on siitä huolimatta aidosti hellä ja kiltti humanisti. Ainakin useimmiten.
Vastatuuleen huutelija ihmettelee, äimistelee ja ärsyyntyy, kysyy mieluummin kuin vastaa eikä halua olla valju keskitien kulkija (vaikka todellisuudessa onkin).
(c)2018, Kaikki oikeudet pidätetään