Blogi




Tänään tätä mieltä, huomenna jotain muuta...

Perjantai, Syyskuu 28, 2018, 14:14

Onnellisuuden tavoittelu on länsimaisen kulttuurin pakkomielle. Kaikki uskonnot ja filosofiset suuntaukset ottavat siihen kantaa tavalla tai toisella ja katsovat asiakseen kertoa meille, miten onni saavutetaan, joko tässä elämässä tai tuonpuoleisessa. Entä jos sitä ei saavuta? Onko silloin epäonnistunut ihmisenä?

Onnellisuudesta on tullut ihannetila, johon jokaisen tulisi pyrkiä. Mietimme omaa onnellisuuttamme, vertaamme sitä muiden kuviteltuun onnellisuuden tasoon ja ahdistumme, jos emme ole niin onnellisia kuin luulemme muiden olevan. Tilastojen valossa ihmiset vaikuttavat häkellyttävän onnellisilta. Miten se on mahdollista? Valehtelevatko tilastot? Mikä selittää sen, että suomalaiset keikkuvat onnellisuustilastojen kärjessä? En jaksa uskoa, että olisimme jostain kumman syystä onnellisempia kuin muut. Ajatelkaa nyt vaikka ilmastoa. Tai jurnuttamisen kulttuuria, jossa hoetaan sellaisia sananparsia kuin ”itku pitkästä ilosta”, ”mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta” ja ”kell’ onni on, se onnen kätkeköön”.

Suhtaudun onnellisuustutkimuksiin epäluuloisesti. Kun ihmisiä pyydetään arvioimaan onnellisuuttaan, millä perusteella he sen tekevät? Jos asteikko on yhdestä kymmeneen, onko ykkösen onnellisuus äärimmäistä onnettomuutta vai tasaista neutraalia olotilaa, jolloin ei ole erityisen onnellinen jos ei onnetonkaan? Entä kympin onnellisuus? Tarkoittaako se hurmioitunutta tilaa vaikkapa raskauden tai rakastumisen hormonihuuruissa tai kun on juuri saanut tietää tulleensa valituksi elämänsä työpaikkaan? Vai onko se sitä, että on tyytyväinen elämäänsä sellaisena kuin se on eikä erityisemmin kaipaa siihen muutosta?

Luulenpa, että jokaisella on oma onnellisuuden asteikkonsa, joka ei ole suoraan vertailukelpoinen kenenkään muun asteikon kanssa. Onnellisuuden kokeminen on henkilökohtaista, mutta myös suhteellista. Vastaus kysymykseen ”Kuinka onnellinen olet?” riippuu siitä, mihin ja kehen onnellisuuttaan vertaa ja millainen on oma ja yleinen käsitys onnellisuudesta. Se riippuu myös siitä, miten voimakkaana ylipäätään kokee tunteet. Yhden ylimaallinen onnellisuus on toisen ihan kiva -oloa.

Ehkä vastaamme onnellisuustutkimuksiin niin kuin meidän odotetaan vastaavan. Mikäpä tässä, totta kai olen onnellinen. Koska onnellisuus tai vähintäänkin tyytyväisyys omaan elämään on normi, miten muutenkaan vastaisimme? Pakko-onnellisuus on sapluuna, johon yritämme itsemme sovittaa, vaikka väkisin. Vaihtoehtona on pudota luuseriluokkaan.

Niinpä luemme ohjekirjasta, mitkä asiat tekevät ihmisen onnelliseksi, ja toimimme sen mukaisesti. Ohjeet eivät tosin ota huomioon ihmisten välisiä eroja ja erilaisia elämäntilanteita. Joka paikassa esimerkiksi toistellaan, että ihminen on sosiaalinen eläin ja onnea tuovat ennen kaikkea ihmissuhteet. Yksinäinen ei siis voi lähtökohtaisesti olla onnellinen. Yksinäisyytensä lisäksi hän joutuu kärsimään siitä, ettei voi saavuttaa samaa onnellisuuden tasoa kuin muut, ainakaan yleisesti hyväksytyssä muodossa. Sosiaalisille suhteille pannaan onnellisuuden määrittelyissä muutenkin liikaa painoa. Jos sattuu olemaan introvertti ja epäsosiaalinen, muiden seura on enimmäkseen rasittavaa ellei peräti kiduttavaa, ja onni löytyy jostain aivan muualta.

Monelle onnellisuus voi olla suojakuori, itsensä tai muiden huijaamista. Se on hyväksytty puolustus ”epäonnistumiselle”, sille ettei täytä omia tai yhteiskunnan odotuksia. Vaikka en olekaan luonut menestyvää uraa tai onnistunut rikastumaan, ainakin olen onnellinen. Vaikka minulla ei olekaan parisuhdetta, olen onnellinen sinkkuna. Vaikka elämäni voi ulospäin näyttää valjulta, en tarvitse enkä halua muuta, olen onnellinen näin.

Elämä on lyhyt. On helpompi sietää ajatus sen päättymisestä, jos voi ajatella, että ainakin olen ollut onnellinen. Sillä onnellisuushan on kuitenkin tärkeintä. Kuka tahansa vaihtaisi omaisuutensa onnellisuuteen. Vai vaihtaisiko? Jos köyhältä ja osattomalta kysytään, onnellisuus tai sen puuttuminen ovat ensimmäisen maailman ongelmia. Vain hyväosaisella on aikaa ja varaa panostaa omaan onnellisuuteensa. Muilla on riittävästi tekemistä toimeentulon ja elämän muiden realiteettien kanssa.

Riittääkö onnen tavoittelu elämän sisällöksi, edes hyvinvoivalle keskiluokalle? Onni karkaa joka tapauksessa aina käsistä. Kun siitä saa pienen maistiaisen, ajattelee: miten onnellinen olisinkaan, jos aina olisi näin. Tietoisuus hetken katoavaisuudesta tuo tunteeseen särön. Olisin onnellinen, jos tämä hetki jatkuisi ikuisesti, mutta se ei jatku. Onneni on vain hetken huumaa. Ja niin katoaa onnellinen olotila.

Totta kai jokainen on mieluummin onnellinen kuin onneton, se on selvä. Kukaan ei silti voi olla koko ajan onnellinen. Jatkuva onnellisuus väljähdyttää tunteen, niin ettei se enää olekaan onnellisuutta vaan ihan tavallista arkista olotilaa. Sitä paitsi liika onnellisuus latistaa ajattelua. Se on tutkimuksissa todettu fakta. Kielteinen mieliala tekee kriittisemmäksi ja analyyttisemmäksi ja ruokkii luovuutta. Ja onnellisuus vaatii joka tapauksessa vastapoolin: vastoinkäymisiä, takaiskuja, pettymyksiä. Ilman niitä kaikki on samaa harmaata puuroa.

Unohtakaamme siis onnellisuuden tavoittelu ja pakkopositiivisuus – olkoonkin, että tekohymyn ja tekonaurun on todettu kohentavan mielialaa. Kenenkään ei ole pakko ajatella positiivisesti tai vääntää kasvoilleen hymyä, jos se ei tunnu luontevalta. Pakko-onnellisuus on onnen irvikuva.


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät

Blogin kirjoittajat
ovat Oma huone -työryhmän jäseniä ja kertovat huomioitaan sivuston aihepiireistä ja vähän muustakin maailmanmenosta, välillä kieli poskessa ja välillä tiukasti keskellä suuta, joskus silmälasit vinossa ja kukkahattu kireällä muttei koskaan pahaa tarkoittaen.
Tuulia on viisikymppinen tyhjän pesän hautoja, joka yrittää ymmärtää ajan kulumista ja päästä sinuiksi ikääntyvän itsensä ja maailman kanssa.
Hannele Koo, viisikymmentä ja risat, kiinnittää huomiota havaitsemiinsa ikäsyrjiviin käytäntöihin, mutta on siitä huolimatta aidosti hellä ja kiltti humanisti. Ainakin useimmiten.
Vastatuuleen huutelija ihmettelee, äimistelee ja ärsyyntyy, kysyy mieluummin kuin vastaa eikä halua olla valju keskitien kulkija (vaikka todellisuudessa onkin).
(c)2018, Kaikki oikeudet pidätetään