Näin aloitat sukututkimuksen

Kun päätös sukututkimuksen aloittamisesta on tehty, monet haluavat rynnätä suoraan arkistojen kimppuun. Ensin kannattaa kuitenkin tehdä esitutkimusta ja selvittää itselleen tutkimuksen lähtökohdat.
Tutkijat suosittelevat aluksi vierailua suvun vanhimpien luo. Vanhukset muistavat hyvin nimiä ja tarinoita menneisyydestä ja kertovat niistä mielellään. Kaikki turhaltakin tuntuvat tiedot kannattaa kirjoittaa tarkasti muistiin tai käyttää nauhuria, koska myöhemmin huomaa, että juuri nämä tarinat antavat tutkimukselle sisältöä ja auttavat ymmärtämään paremmin perheenjäsenten elämää. Sitä paitsi omakin muisti voi pettää. Suttuisista, kiireellä tehdyistä merkinnöistä ja lyhenteistä ei aina saa selvää jälkikäteen.

Suullisesti saadut tiedot, kuten nimet ja päivämäärät, tulee aina tarkistaa ja varmentaa arkistoista, koska muistitieto on vain viitteellistä. Onhan selvää, että virheitä sattuu, kun puhutaan kymmeniä vuosia sitten tapahtuneista tai kuulluista asioista. Kerrottu tieto voi myös olla vain osittaista. Kaikesta ei ehkä haluta puhua.

Sikäli kun suvun dokumentteja on tallessa, niihin kannattaa tutustua. Näin voi säästää paljon aikaa ja vaivaa ja jättää väliin monet arkistovierailut. Perheraamatuista voi löytää vihkimispäivämääriä, lasten syntymäaikoja ja kuolintapausten päivämääriä. Kastetodistuksista löytyvät syntymäaika, kastepäivämäärä ja kummit, jotka ovat useimmiten lähiomaisia. Perunkirjoista voi paitsi selvittää itselleen vainajan sosioekonomisen tilanteen, myös varmentaa kätevästi lähiomaisten nimet ja syntymäajat. Koulutodistukset, työtodistukset, kirjeet ja postikortit kertovat myös hyvällä mielikuvituksella varustetulle tutkijalle paljon yksittäisen ihmisen elämästä.
Alkuun pääsemiseksi on tärkeintä selvittää:
  • isovanhempien nimet, myös isoäidin alkuperäinen sukunimi
  • isovanhempien syntymäajat ja syntymäpaikat mahdollisimman tarkkaan.

Elleivät nämä tiedot selviä omaisilta tai papereista, voi ottaa yhteyttä väestörekisteriin tai tutkittavan viimeiseen kotiseurakuntaan, josta ne löytyvät varmasti. Tiedustelu saattaa maksaa seurakunnasta riippuen jonkin verran ja kestää muutaman päivän, ja eri seurakunnissa suhtautuminen sukututkijoihin vaihtelee ystävällisestä avuliaisuudesta suoranaiseen yrmeyteen. Mutta alkuun ei pääse ilman noita tietoja, ja yleensä seurakunnan työntekijät ovat avuliaita.

Päätä, mitä tutkit

Ennen aloittamista tulee määritellä, mitä tarkkaan ottaen tutkitaan. Muuten tutkimus leviää hyvin nopeasti hallitsemattomaksi tietovyöryksi. Yleensä tutkitaan joko perheen isälinjaa- tai äitilinjaa.

Isälinja tarkoittaa perheen isänpuoleista sukua. Sukututkijat ovat suosineet isälinjaa, koska suku on perinteisesti määritelty miehen mukaan, ja tyttäret ja sisaret ovat miehen perheenjäseniä vain hetken ennen kuin lähtevät pois uuden miehen perheeseen. Monet vanhimmista kirkonkirjoista kertovat vain miehistä: isännistä, päämiehistä, pojista, sedistä, veljistä, johtavista rengeistä ja miespalkollisista. Siksi isälinjan tutkiminen on luontevaa.

Äitilinja tarkoittaa äidinpuoleista sukuhaaraa. Kuten äskeisestä käy ilmi, äitilinjan tutkiminen on haasteellista. Naiset katoavat kirjoista, ja heidän etsimisensä voi olla vaivalloista ja joskus sattumanvaraista. Se on sitä vaikeampaa, mitä kauemmaksi ajassa mennään. Esimerkiksi naisia ja äitejä ei 1700-luvulla aina kirjattu lasten syntymätietoihin. Äitilinjan tutkiminen ei ole kuitenkaan mahdotonta.
Missä kirkonkirjoja voi lukea?

Nykyään kirkonkirjoja löytyy digitoituina, ja periaatteessa kaikki yli sata vuotta vanhat kirkonkirjat ovat vapaasti luettavissa. Digitoimattomat asiakirjat ovat mikrokorteilla, joita säilytetään kirkkoherranvirastoissa tai maakunta-arkistoissa. Mikrokorttien tutkiminen edellyttää matkustamista asianomaiselle paikkakunnalle, ja kirkkoherranvirastoon mennessä on hyvä soittaa etukäteen ja varmistaa, että lukeminen onnistuu.

Myös sukututkimusyhdistykset ovat digitoineet kirkonkirjoja, tuomiokirjoja ja muuta materiaalia. Sukututkimusyhdistysten tietokantoihin pääseminen edellyttää yleensä yhdistyksen jäsenmaksun maksamista. Se kannattaa tehdä, koska näin pääsee kotisohvaltaan suhteellisen pienellä maksulla tutustumaan suureen määrään arkistoja.

Alle sata vuotta vanhoja tietoja pääsee tutkimaan vain tutkimusluvalla. Lupaa anottaessa perustellaan luvan tarve sekä määritellään tutkimuksen alkuhenkilö eli henkilö, josta lähdetään liikkeelle sukua tutkittaessa. Luvassa sitoudutaan olemaan käyttämättä tietoja väärin. Lupa haetaan esimerkiksi kansallisarkistosta, ja sen saaminen kestää yleensä muutaman vuorokauden.
Haluatko julkaista?

Etukäteen kannattaa myös pohtia, mitä tehdä tutkimuksen materiaalilla. Moni tutkii sukua vain omaksi ilokseen, mutta jotkut haluavat julkaista tutkimuksensa kirjana, jota jaetaan esimerkiksi omille läheisille. Julkaisua suunnitellessa tulee muistaa, että arkaluonteisia asioita ei voi julkaista. Jos julkaisee elossa olevien ihmisten tietoja, heiltä on saatava siihen kirjallinen lupa.

Julkaisun kannalta arkaluonteisia tietoja voivat olla esimerkiksi perhesuhteisiin liittyvät asiat, kuten adoptiot tai isyystutkimukset, sairaudet tai oikeudelliset asiat. Kannattaa olla liiankin varovainen, jotta ei tule loukanneeksi kenenkään oikeuksia. Internetiin kerran laitettua tietoa ei saa koskaan pois.
Arkistomerkinnät voivat olla vaikealukuisia

Kun melko suuri osa suomalaisista arkistoista löytyy internetistä, voi tuntua, että tutkimus sujuu helposti. Varaudu kuitenkin siihen, että näin ei välttämättä ole. Matkan varrella voi tulla vastaan monenlaisia vaikeuksia. Tutkimus ei suju kovin nopeasti, väärille jäljille ja sivupoluille on helppo ajautua, ja palaaminen alkuun turhauttaa. Internetin digitoidut kirkonkirjat voivat olla laadultaan heikkoja ja vaikealukuisia, mikä ei johdu digitoimisen tekniikasta eikä tietokoneen vanhasta näytöstä vaan siitä, että alkuperäiset asiakirjat ovat vanhoja ja kuluneita. Joskus ne ovat hyvinkin vaikealukuisia: ne voivat olla osittain tuhoutuneita, repeytyneitä ja korjailtuja, tahrojen peitossa ja jopa palaneita. Lisäksi niiden merkinnät saattavat olla melkoisia töherryksiä, joista on miltei mahdotonta saada selvää.

Kirkonkirjat on kirjoitettu ainakin 1800-luvun puoleenväliin saakka vanhalla käsialalla, jonka lukeminen vaatii harjaantumista. Edelleen riippuen siitä, mille alueelle suku sijoittuu, tulisi sukututkijan osata auttavasti ruotsia, venäjää tai saksaa, jotta saa arkistomerkinnöistä selvää. Suomeksi niitä ei ole kirjoitettu. Perustermistön hallinta toki riittää, ei tarvitse olla kielivirtuoosi.

Vanhojen arkistomerkintöjen lukeminen ei kuitenkaan ole mahdotonta. Tutustu vanhoihin käsialoihin esimerkiksi sukututkimusoppaista ja opiskele sukututkijan perussanasto ainakin ruotsiksi, niin pääset eteenpäin.
Lähdekritiikin tärkeys

Monet ovat julkaisseet tutkimustensa tulokset internetissä. Myös sukukirjoja on julkaistu paljon, ja niitä on yleisesti saatavilla. Kun sukututkija löytää omaan tutkimukseensa liittyvää valmista materiaalia, tulee kiusaus hyödyntää sitä kritiikittä.

Lähdekritiikki tulee kuitenkin aina muistaa. Se on tärkeää etenkin internetin tutkimuksia luettaessa. Tarkista aina, että valmiista tutkimuksista löytyvät asianmukaiset viitteet. Jos niitä ei ole tai ne ovat virheellisiä, herää epäilys, että tutkimus voi sisältää virheitä. Joskus voi jopa löytyä itsetarkoituksellisia tulkintoja ja painotuksia – jotkut haluavat vieläkin löytää suvustaan aatelisia tai muita merkkihenkilöitä.

Internetin tutkimusten virheet ovat vaarallisia myös sen vuoksi, että ne kertautuvat nopeasti. Netistä tutkimukset on helppo löytää, ja ihmiset kopioivat virheellisiä tietoja omiin tutkimuksiinsa ja levittävät niitä eteenpäin. Ideaalitapauksessa internetissä lähdekritiikki toteutuu siten, että ihmiset rakentavat sukupuuta yhdessä ja tarkistavat samalla toistensa tietoja. Käytännössä näin ei aina tapahdu.
Sukututkimus opettaa koko ajan

Sukututkimusta voi harrastaa, vaikka ei olisikaan historiantutkija. Ei-historiantutkijoille on kirjoitettu paljon hyviä oppaita, joihin kannattaa tutustua ennen aloittamista, ja esimerkiksi työväenopistot järjestävät sukututkimuskursseja. Oppaat neuvovat arkistojen käytössä sekä epäselviltä tuntuvien merkintöjen ja lyhenteiden tulkinnassa.

Tutkimuksen edetessä taito ja tieto lisääntyvät. Suvun historiasta löytyy lähes aina uusia, mielenkiintoisia asioita. Tutkimuksen aikana ymmärrys omasta taustasta laajenee ja mielenkiinto oman suvun menneisyyteen kasvaa.
Näin pääset alkuun:
  1. Haastattele elossa olevia sukulaisia.
  2. Tutustu suvun dokumentteihin.
  3. Määrittele tutkimuksen linja.
  4. Selvitä alkuhenkilön nimi, syntymäaika ja paikka.
  5. Lue opas, joka antaa konkreettisia toimintaohjeita.
  6. Hanki itsellesi tutkimuslupa.

Lähteitä ja lisälukemista:

Takaisin historiani-sivulle.

(c)2018, Kaikki oikeudet pidätetään