Päiväkirjan historia: luolakirjoituksista blogeiksi

Päiväkirjan kirjoittamisella on pitkät perinteet. Vanhimmat päiväkirjamaiset merkinnät on tehty esihistoriallisena aikana luolan seinään. Myöhemmin raapustettiin papyrukseen ja nahkaan, sittemmin paperille, ja nykyisin tyypillisesti tietokoneen ruudulle.
Varhaisimmat varsinaiset päiväkirjat ovat japanilaisten hovinaisten 900-luvulla kirjoittamat ns. tyynykirjat, joita säilytettiin nimensä mukaisesti tyynyn alla piilossa. Niistä tunnetuin on keisarinna Teishin hovinaisen Sei Shōnagonin kokoelma erilaisia muistilistoja, huomioita, pohdintoja ja runoja. Tuo tuhat vuotta vanha klassikko on käännetty useille kielille. Suomeksi se julkaistaan keväällä 2018 nimellä Tyynynaluskirja.

Euroopassa päiväkirjan edeltäjiä olivat merenkävijöiden, löytöretkeilijöiden ja muiden matkalaisten muistiinpanot, joihin raportoitiin päivittäiset havainnot ja kerättiin tietoa matkakohteen luonnosta, ihmisistä ja asumuksista. Myöhemmin muistiin alettiin kirjata myös henkilökohtaisia kokemuksia, kuten kuvauksia matkalla kohdatuista vastoinkäymisistä ja kamppailuista vaaroja vastaan.
Painettuja kalentereita ja hengellisiä tunnustuksia

1600-luvulla Englannissa alettiin julkaista painettuja almanakkoja ja taskukalentereita, joihin oli jätetty tilaa henkilökohtaisille merkinnöille. Niitä käyttivät erityisesti papit ja kartanonherrat. Kalenterit levisivät Suomeenkin, ja meillä niitä hankkivat myös talonpojat, jotka tekivät niihin muistiinpanoja vuotuistöistä, hankinnoista, säästä ja muista arkisista asioista.
Samoihin aikoihin Englannissa yleistyivät uskonnolliset omaelämäkerrat ja hengellisiä tunnustuksia sisältävät muistikirjat, joista nykymuotoisen tunnustuksellisen päiväkirjan katsotaan saaneen alkunsa. Hengellisiä päiväkirjoja käytettiin itsetutkiskeluun ja itsensä kehittämiseen, ja niihin merkittiin muistiin rukoukset, hartaudet, Raamatun lukeminen ja muut uskonharjoitukset.

Hengelliset päiväkirjat oli suunnattu suoraan yleisölle. Niiden tehtävänä oli uskon julkinen ilmaiseminen, hartaan elämän opettaminen ja kansan käännyttäminen. Ne toimivat mallina maallisille päiväkirjoille, joista muodostui vähitellen laajemman itsetutkiskelun ja omaelämäkerrallisen kirjoittamisen välineitä.
Tunteet mukaan

1800-luvulla päiväkirjoissa alettiin käsitellä yksityisiä asioita ja tunteita, ja niistä tuli henkilökohtaisten kokemusten ja identiteetin tulkkeja. Yksityiset päiväkirjat syrjäyttivät ulkopuolisille lukijoille tarkoitetut tekstit ja jossain määrin myös uskottujen ystävien kanssa käydyn kirjeenvaihdon.

Päiväkirjakirjoittaminen rajoittui aluksi ylempiin yhteiskuntaluokkiin, mutta levisi pian rahvaan pariin. 1800-luvun mittaan Suomessa tavallinenkin kansa – tosin pääasiassa miehet – alkoi kirjoittaa paitsi satoon ja vuotuisiin töihin liittyviä merkintöjä, myös kuvauksia henkilökohtaisista tunteistaan ja kokemuksistaan.

Nykyisin päiväkirjan kirjoittamista pidetään ennen kaikkea nuorten tyttöjen harrastuksena. Heillä se onkin yleistä. 10–14-vuotiaista tytöistä päiväkirjaa kirjoittaa lähes 70 prosenttia ja 15–24-vuotiaista 65 prosenttia. Ikävuosien karttuessa into päiväkirjan pitämiseen hieman hiipuu, mutta kokonaan se ei sammu. Tilastokeskuksen mukaan 2000-luvun alussa päiväkirjaa piti 25–44-vuotiaista naisista noin 45 prosenttia ja 45–64-vuotiaista 30 prosenttia.

Miehet eivät enää päiväkirjoja juuri kirjoita. Pojista päiväkirjaa pitää muutama prosentti, keski-ikäisistä ja sitä vanhemmista miehistä – iästä riippumatta – reilut 10 prosenttia.
Yksityisestä julkiseksi

Nykyisin entistä useampi kirjoittaa päiväkirjansa kaikkien luettavaksi nettiin. Se muuttaa kirjoittamisen luonnetta ja päiväkirjan funktiota. Perinteisesti päiväkirjaan on kirjoitettu niitä kaikkein salaisimpia tuntoja, ruodittu omaa elämää eri puolilta ja tarkasteltu omia tunteita ja ajatuksia pukemalla ne sanalliseen muotoon.

Julkisessa päiväkirjassa elämästä paljastetaan vain sen verran kuin muiden halutaan näkevän. Julkaistavaksi tarkoitetun tekstin kirjoittaja sensuroi, säätelee ja laskelmoi. Hänen on pohdittava, mitä puolia hän itsestään paljastaa ja kuinka avoimesti, millaisena hän ylipäätään haluaa itsensä ja elämänsä esittää ja mitkä aiheet ja millaiset käsittelytavat kiinnostavat lukijoita. Hän joutuu myös miettimään, missä kulkevat yksityisyyden rajat ja miten julkisuus vaikuttaa omaan tai läheisten elämään.

Yksityisellä päiväkirjalla on silti vielä arvonsa. Rehellisesti kirjoitettu, vain omaan käyttöön tarkoitettu sensuroimaton päiväkirja on korvaamaton väline tunteiden ja ajatusten erittelyyn ja itsetuntemuksen kasvattamiseen. Sillä on myös terapeuttinen merkitys.

Lähteet:
Palaa minä-sivulle

(c)2018, Kaikki oikeudet pidätetään